Paluu ihanaan arkeen

Nyt kun talven hiihtohaasteesta on selvitty, olikin "ihanaa" huomata, että kevään ja alkukesän haasteisiin, Helsinki city runiin ja Tukholman maratoniin ei olekaan enää niin pitkä aika.. HCR odottaa jo reilun kuukauden päästä, eikä Tukholmaankaan ole matkaa kuin 10 viikkoa. Lisäksi en ole viimeiseen kahteen viikkoon juossut askeltakaan, vain hiihtänyt. Taitaa olla siis aika kaivaa juoksulenkkarit esiin ja antaa niille kunnolla kyytiä.

Tosin juuri nyt ei oikein huvita lähteä juoksemaan. Eilen aamulla heräsin kuuden jälkeen siihen, että vessasta kuului oksentamisen ääniä. Ja ei, miehellä ei ollut krapula. :/ Toivottavasti tauti ei tartu minuun, pikkuisen on tänään ollut sellainen etova olo, mutta ei ole kuitenkaan oksettanut. Toivotaan parasta ja pelätään pahinta. ;) Onneksi miehenkin tauti oli nopeasti ohi, joten ehkä ainakaan noro-viruksesta ei ollut kysymys?

Tarkistin jo juoksuohjelmani, ja huomenna pitäisi jo lähteä lenkille. Toisaalta tekisi mieli aloittaa treenaaminen heti taas täysillä, mutta toisaalta tuntuu, että viikonlopun jäljiltä pitäisi vähän lepäillä ja aloittaa rennosti, ehkä hieman tavallista lyhyemmillä pk-lenkeillä, eikä ainakaan ohjelman mukaisilla intervalleilla. Vaikka lepäily tuntuukin turhalta, kun hiihdon jäljiltä ei ole mitään erityistä väsymystä tai jumeja. Hassua, 30 kilometriä on kuitenkin pitkä matka ja pitkä suoritus, kai sen jossain pitäisi tuntua?


Pitkä hiihto antoi toisaalta varmuutta kevään haasteisiin, mutta toisaalta ne myös pelottavat. Ennen ensimmäistä puolikasta juoksin melkein yhtä pitkän lenkin (18km), mutta ei taida olla järkevää tehdä samaa ennen maratonia. Tavallaan olo on siis kuin hyppäisi altaan syvään päähän tietämättä osaako uida. ;) Ehkä hieman huono vertaus, mutta koska ensimmäistä kertaa treenaan maratonille, en tiedä teenkö kaiken oikein. Pitäisikö juosta enemmän pk:ta, vai kehittää nopeutta? Pitäisikö pitkiä lenkkejä olla enemmän vai vähemmän, pidempinä vai lyhyempinä? Treenaamisen onnistuminen nähdään vasta sitten maratonilla, etukäteen en osaa sanoa yhtään mitään, koska minkäänlaista vertailupohjaa minulla ei ole.

Minullako hyvä kunto?

Usein laihduttavat ihmiset sanovat, että laihtumisen ymmärtämiseen ja sisäistämiseen menee aikaa. Ettei ymmärrä olevansa 20kg kevyempi kuin aikaisemmin. Minä olen huomannut saman ilmiön kunnon kohoamisessa.

Vaikka kuinka yritän muistella niitä hetkiä, kun aloitin juoksemisen, ja 2 minuutin juoksupätkät tuntuivat ikuisuudelta, 8 minuutin hölkästä puhumattakaan, en jotenkin ymmärrä eroa nykyhetkeen. Ja vaikka muistan sen ensimmäisen 5 kilometrin juoksun, jonka viimeisellä kilometrillä purin hammasta ja yritin olla laskematta montako puhelinpylvään väliä vielä olisi matkaa ja sen tunteen, kun sykemittari näytti matkaksi 5 kilometriä, ja mieleni teki vain maata maassa, en ymmärrä kuntoni oikeasti kasvaneen, kun koen saman fiiliksen puolimaratonin viimeisillä kilometreillä.

Viime viikolla sanoin uimaopettajalle, että tänä syksynä tekniikan harjoitteleminen on paljon helpompaa, kun olen paremmassa kunnossa kuin viime syksynä. Että on helpompaa keskittyä tekniikkaan, kun kunto ei lopu kesken illan. Heti sen perään teki mieli korjata, että enhän minä kyllä oikeastaan ole yhtään sen paremmassa kunnossa.

Joka kerta, kun joku ihmettelee tai kehuu lenkkieni pituutta, tai sitä, että juoksen monta kertaa viikossa, yritän vähätellä ja sanoa, että no enhän minä, kyllähän muut juoksevat lujempaa ja useammin ja pidemmästi.

Jokin pieni ääni pääni sisällä sanoo, että en minä oikeasti ole hyvässä kunnossa. Että pääsin puolimaratonilla maaliin ihan vain hyvällä tuurilla ja sitkeydellä. Että en voi sanoa itseäni kuntoilijaksi. Että olen edelleen se sama huonokuntoinen paska, joka hengästyy rappusissa ja väsyy heti hölkättyään muutaman minuutin.

Vaikka kyllä tiedän, että olen paremmassa kunnossa kuin koskaan, en siltikään ymmärrä sitä.

Liikuntaa oman kunnon vai omantunnon mukaan?

Tällä viikolla juoksulenkit ovat tuntuneet vähän tahmeilta. Toisaalta oloni helteillä on aina tahmea, mutta jotenkin on ollut vaikeaa päästä alkuun. Tuntuu, että askeleet eivät sovi ollenkaan, kroppa ei tule mukana, asento horjuu ja taustamusiikkikin on ihan tyhmää. Vaihdoin jo yhden pidemmän juoksulenkin lyhyempään, kun ei vain tuntunut siltä. Tänään juoksin vedot hitaammin kuin oli tarkoitus. Pikkuisen päässä kolkutti, että ei tällä lailla puolimaratonille pääse, jos vain lintsaa ja lusmuilee.

Tänään vasta ymmärsin mistä on kyse. Yleensä päivän aikana syömäni kalorimäärä on vakio. Noin niinkuin suurinpiirtein ainakin, isoja heittoja ei ole. Se sopii mainiosti työhöni, joka on istumatyötä. Mutta tällä viikolla työnkuva on muuttunut, ja jokaisesta päivästä ainakin 3-4h on kulunut ulkona kävelemiseen. Paahteisessa auringossa, reippaasti eteenpäin. Onko siis yllätys, että jos ruokamääriä ei nosta, niin illalla ei välttämättä jaksa niitä lenkkejä tehdä? Totesin siis, että saan aivan rauhassa unohtaa kolkuttelevan omantunnon ja oikeastaan onnitella itseäni siitä, että en ole repinyt itsestäni irti mahdottomia, vaan kuunnellut omaa oloani ja mennyt sen mukaan.

Ostin muuten ne haaveilemani uudet juoksukengät. Asicsit ovat nämäkin, Gel-kayano 18. En tiedä ovatko ne hyvän kokoiset vai pikkuisen liian suuret. Vanhat ovat kokoa 41,5 ja nämä 42. Yksi testilenkki juostu, ja sen perusteella en uskalla sanoa mitään. Tuntuivat nimittäin ensin aika kamalilta ja sitten aika hyviltä. Sovitin myös Kanelin ostamia tykkäystossuja, mutta ne tuntuivat minun jalkoihini liian kapeilta, harmi. Olisivat nimittäin olleet paljon kivemman väriset kuin nämä. Onneksi juoksukenkiä saa ostaa uusia suht usein. ;)

Suhtautumisen muutos

Olen saanut useilta ihmisiltä kommenttia painooni liittyen. Yhä useammat ystävät sanovat, että kylläpä olet laihtunut. Aluksi, vain muutamien pudonneiden kilojen jälkeen vastaukseni olivat lähinnä "noo, vähän ehkä. Eiköhän ne tule takaisin sieltä aika pian.." Samoin, kun ihmiset kehuivat liikunnallisuuttani, vastailin, että "no pakkohan mun on, enhän mä muuten laihdu" tai "no pyh, mähän juoksen niin hitaasti/laiskiainenkin menee musta ohi". Mutta nyt huomaan, että vähättelyn aika on ohi. Kun eräs harvemmin kohtaamani ystävä sanoi viime viikolla minun laihtuneen todella paljon, vastasin hymyillen "niin olenkin, kiva kun huomaat!". Toisen kaverin kehuessa reippauttani pyöräilyn ja lenkkeilyn suhteen, vastasin, että "no mutta liikunta vaan on niin kivaa, mä tykkään käydä lenkillä". 

Vanha sanonta pitää paikkaansa, ensin on hyväksyttävä itse itsensä. Minä olen hyväksynyt itseni. Edelleen peilistä katsoo tukeva tyttö, mutta mitä sitten? Minussa on monta kaunista kohtaa, ja monta paljon pienempää kohtaa kuin aiemmin. ;) Minä jaksan nykyään lenkkeillä, minä nautin liikunnasta. Oli vauhtini sitten mikä hyvänsä, tai lenkin pituus lyhyempi kuin jollakulla toisella, niin mitä sitten? Ei tämä ole kilpailu, ketä vastaan minun edes tarvitsisi kilpailla? Korkeintaan itseäni, sitä vanhaa minää vastaan, joka haluaisi jäädä sohvalle katsomaan telkkarista Salkkarien uusintoja. Minä hyväksyn itse itseni, omat suoritukseni ja se riittää. Ja jos itse olen sinut omien kilojeni ja suorituksieni kanssa, niin miksi vähättelisin niitä muillekaan? Jos joku ihailee 9 kilometrin juoksulenkkiäni, niin miksi vastaisin, että noeihänsemitäänole. Minä vastaan, että niin, enpä olisi itsekään viime kesänä tätä uskonut, mutta niin vain onnistuin!

Ihanaa juhannusta rakkaat kanssabloggaajat ja lukijat! Nauttikaa juhannuksesta, nauttikaa itsestänne, kesästä, ruoasta, ystävistänne, perheestänne. Nauttikaa elämästä!

p.s. Muistetaan myös, että elämä on nyt!

Luontoa ja liikuntaa

Lenkillä, kävellessä tai juostessa on aikaa ajatella. Usein bloggausajatukseni syntyvätkin lenkillä. Viime aikoina olen ajatellut paljon läski- ja liikuntahistoriaani.

Minä olen aina ollut pyöreä lapsi. Siitä huolimatta, että liikuin paljon. Kiitos isän ja maalla asumisen, paikallaan ei paljon istuttu. Veljen kanssa juoksimme ympäri metsiä ja peltoja, kiipeilimme puissa ja rakensimme majoja. Olimme aina paikalla, kun jotain tapahtui. Oli kyse sitten lehmän mahan auki leikkaamisesta, rehunteosta tai hallin rakentamisesta. Isän perintönä tuli myös kiinnostus luontoon ja liikuntaan. Hän (ja äiti myös) opettivat tunnistamaan kasveja ja eläimiä, luonnon merkkejä vaihtuvista vuodenajoista ja säänmuutoksista. Isä myös kuljetti meitä niin hiihto- kuin yleisurheilukilpailuissakin. Pokaaleja ja palkintokippoja ja -kuppeja on vieläkin vinot pinot. Olimme myös siitä onnellisessa asemassa, että isä osti meille moottorikelkan ja latuhöylän, talvisin taisinkin hiihtää melkein joka päivä.

Kuitenkin. Olen aina tykännyt ruuasta, ja ruoka minusta. Painooni ei välttämättä aina edes kiinnitetty huomiota, olinhan pitkä ikäisekseni, ala-asteellakin yleensä aina pidempi kuin muut samanikäiset. Jossain vaiheessa aloin tiedostaa sen, että olen isompi kuin muut tytöt.  Peitin sen pukeutumalla löysiin vaatteisiin. Yläasteellakaan (saati lukiossa) en muista terveydenhoitajan sanoneen painostani mitään, ainoat kuittailevat kommentit tulivatkin luokkakavereilta. Ei minulle hirmuisen ilkeitä oltu, sen olen tajunnut myöhemmin. Suurin osa kommenteista oli huumorilla heitettyjä, mutta minun heikohko itsetuntoni kärsi niistä silti.

Yläasteaikoihin liikuntainnostuskin hiipui. Kisoissa kiertäminen loppui, kun olisi pitänyt oikeasti keskittyä treenaamiseen ja kilpailut alkoivat olla tosissaan käytyjä. Löysin myös internetin ihmeellisen maailman ja koneella istuminen alkoi kiinnostaa. En kuitenkaan koskaan ole kuulunut koululiikunnan inhoajiin. Meillä oli maailman mahtavin liikunnanopettaja, joka innosti ja inspiroi. Ryhmähenki oli muutenkin hyvä, eikä ketään hirmuisesti syrjitty. Oikeastaan olen inhonnut liikuntaa ainoastaan ammattikorkeakoulussa. ;)

Lukiossa aloin oikeasti tiedostaa olevani lihava, ja ennen ylioppilasjuhliani laihdutin -10kg. Ne kilot tulivat kuitenkin takaisin kun muutin pois kotoa. Opiskeluissa oli olevinaan niin paljon tekemistä, bileitä riitti ja roskaruuan täyttämiä krapula-aamuja samoin. Aina joskus käytiin lenkillä, yleensä kerran kuussa. Olenkin järkytyksellä todennut, että vajaan neljän vuoden aikana olen lihonut (enemmän tai vähemmän tasaiseen tahtiin) melkein 30kg.

Nyt olen siis taas "löytänyt" liikunnan osaksi elämääni, ja kyllä. Se on yhtä mukavaa kuin silloin aikaisemminkin. Nautin juoksemisesta, kahvakuulailusta ja uusien lajien löytämisestä ja kokeilemisesta. Nautin siitä, että saan asua maalla: juosta kuun valossa, lumen narskuessa kenkien alla, jänisten tai kettujen juostessa tien yli - ainoan tiellä liikkujan itseni ohessa ollessa naapurin traktori. Ehkä osittain kiitos isälle kuuluu myös siitä, että en kaipaa lenkille musiikkia, ainakaan jatkuvasti. Tänäänkin nautin hiljaisuuden kuuntelusta, ainoaa meteliä toivat luonnon äänet. Tuskinpa olisin käpytikkaakaan huomannut, jos musiikki olisi soinut korvissa. Nyt huomasin, ja se toi hymyn huulilleni.

Oppia ikä kaikki

Vaa'an lukemat tänä aamuna: 98.1kg, eli -200g viime viikkoon. Alaspäin ollaan menossa. Vaikka tuo viikon pudotus on pienehkö, niin tuntuu silti hienolta. Kolminumeroiset lukemat ovat jääneet taakse ja ensimmäinen -10kg alkaa olla kohta lähellä. Sitä odotellessa.  Tuntuu hienolta, että olen onnistunut. Paino tippuu ja kunto kasvaa. Hitaasti ja pienin askelin.

Olen huomannut päässeeni yli nopeiden saavutuksien vaatimisesta. En ahdistu vaa'alla, kun lukema ei olekaan tippunut -1kg eilisestä. Tiedostan sen, että paino saa välillä olla vähän enemmän, heilahtelut kuuluvat elämään. Yleissuunta painolla kuitenkin on alaspäin, se on tärkeintä.

Olen oppinut itselleni toimivia painonhallintajuttuja. Herkut ovat sallittuja, eikä niitä silloin tee mieli. Kahvipöydässä ei tee mieli maistaa kaikkea, tai ottaa kolmatta kakunpalaa. Leipominen on vielä hieman vaikeaa, omia leipomuksia tulee napsittua hieman liikaa. Maistan ihan pienen palan vain tulee mieleen turhankin usein. Tarkoittaako tämä, että olen uskomattoman hyvä leipomaan? Kaupasta ostettu suklaalevy tai keksipaketti saavat levätä kaapissa ihan rauhassa, toisin kuin silloin, kun yritin vielä kieltää kaiken hyvän itseltäni. Päädyin aina syömään herkkuja kuin hukkuva, joka haukkoo happea pinnalle päästyään.

Minulle sopii laihdutustavoitteen pilkkominen pieniksi annoksiksi. Kun aloitin, minulla oli matkaa normaalipainon ylärajalle 34kg. Ajatus siitä, että olen viikossa laihtunut 0.3kg verrattuna ajatukseen 34kg:n tavoitteeseen tuntuisi minusta murskaavalta, ahdistuisin ja luovuttaisin. Tiedän sen. Mutta kun jaan matkan osatavoitteisiin, niin projekti tuntuu miellyttävämmältä, tavoitteet ovat sellaisia joihin pystyn. Saan onnistumisen kokemuksia. Ensimmäinen -5kg on jo saavutettu, kolminumeroisista luvuista on siirrytty kaksinumeroisiin, vaikeasta lihavuudesta merkittävään lihavuuteen.

Liikkumisessa kaipaan tavoitteita. En saa itseäni lenkille ihan vain huvikseni. En tee vatsalihasliikkeitä, koska ne on kivojajee! Kaipaan tavoitteita, sitä, että urheilemiselle on Syy. Minulla on Tavoite. Tosin puolimaraton-tavoitteenkin pilkon paloiksi, ensin tähtään 10km juoksuun.

Tämä projekti opettaa. Painonhallinnan, liikkumistottumuksien ja syömistottumuksien lisäksi asioita itsestäni. Opin tuntemaan itseni paremmin. Huomaan mikä minulle sopii, mikä ei. Osan asioista opin kantapään kautta, osa tulee luonnostaan. Sitä tämä kuitenkin on, oppimista.

Kuulumisia

Penikka vaivaa edelleen, joten juokseminen on pois listalta. Eilen kävin kävelylenkillä (45min), jonka jälkeen askartelin hevoselle uutta laidunta (kävelyä n. 2h), siitä ei vaivaantunut millään lailla, mutta heti kun kokeilin juoksuaskelia, niin ottaa kipeää. Samoin, jos jollain tietyllä lailla varaan painoa jalan päälle, niin sattuu. Tällä viikolla siis ohjelmassa kotijumppaa ja ilmaisia kuntokeskuksen näytetunteja (huomenna piloxing, perjantaina spinning + bodyflow).

Tänään kotijumpassa oli vuorossa punnerruksien eka treeni, meni suht koht hyvin, vikalla kierroksella tein 10 naisten punnerrusta. Ranteet vähän vaivasivat, en tiedä oliko minulla väärä tekniikka tms? Vatsa-akatemian eka treenikin oli suht näppärä, liikkeet eivät olleet hurjan vaikeita, mutta kyllä nekin tuntuvat tuolla. ;) Kahvakuulan kanssa sain taas hien virtaamaan ihan käsittämättömästi ja sykkeet nousemaan pilviin. On se vaan niin kivaa!

Paino. Näyttäisi olevan ainakin vielä laskusuunnasta, vaikka alkuviikosta näkyikin tähtitieteellisiä lukemia viikonlopun mässäysten jäljiltä! Toivottavasti pian pääsisin sen 100kg:n rajan yli ja saisin tilata sykemittarin. :)

Eilen koin hetken aikaa ahdistusta siitä, että paino tippuu niiiin hitaasti - n.2kg kuussa. Sain sitten kuulla, että jos laihduttaa kuten minä - eli lisää liikunnan määrää ja syö terveellisesti, mutta ei noudata mitään tiettyä kalorimäärää, niin paino tippuukin varsinkin aluksi hyvin hitaasti. Eli ehkäpä minäkin tästä hoikistun! :) Lisäksi, vaikka -2kg kuussa kuulostaa pieneltä, niin se on -24kg vuodessa! Kelpaa hyvin mulle.