Let's do it.

Nyt se on sitten tehty. Puolimaraton. Vieläkin mietin, että teinkö minä sen oikeasti? Juoksinko minä todella?

Lähtölaukauksen pamahtaessa ilmoille olin innoissani. Parinsadan metrin kuluttua, katsoessani edellä juoksevaa ihmismassaa ja Tampereen hienoja maisemia, teki mieli tirauttaa kyynel tai kaksi. Sillä hetkellä vasta aivan todella ymmärsin, että minä olen saavuttanut tavoitteeni ja onnistunut.

Ensimmäinen kierros sujui helposti, yritin sykemittarin avulla pitää vauhdin sopivana, sillä muutamista ylämäistä arvasin, että ne tulevat tekemään toisella kierroksella tiukkaa, jos yritän ensin liian lujaa. Oli kivaa juosta ihan uusissa maisemissa, ja ihmisten kannustus reitin varrella tuntui mukavalta. Ohitin jopa muutaman juoksijan aina huomatessani tahdin hidastuvan turhan paljon. Otin jokaisella juomapisteellä vettä tai urheilujuomaa, ja huomasin mukista juomisen olevan äärettömän vaikeaa vauhdissa.

Toiselle kierrokselle lähteminen tuntui upealta, tiesin homman olevan puolivälissä ja maaliviivan tulevan koko ajan lähemmäksi. Ehkä puolet toisesta lenkistä tuntui vielä suht helpolta, mutta sitten totesin jalkojen käyvän raskaiksi ja päätin kävellä muutamat lyhyet ja jyrkät ylämäet, että jaksaisin sitten sen kaikista tuskallisimman nousun maaliin. Vaikka meno alkoikin jo tuntua raskaalta, vauhti säilyi silti hyvänä. 16 kilometrin kohdalla alkoi jaloissa painaa jo tasaisellakin juokseminen, mutta muistutin itseäni ettei matka ole enää pitkä, puolisen tuntia enää! Tuntui hassulta, kun jotenkin hävisi ymmärrys omasta vauhdista. Jalat olivat raskaat ja tuntui etten etene yhtään, mutta silti vauhti oli hyvää. Viimeisillä kilometreillä minun piti kävellä vielä yksi alamäkikin, kun en enää ollut yhtään varma, pysyisinkö sen juosten pystyssä.

Viimeisen juomapisteen jälkeen tuli risteys, josta käännyttiin joko maalia kohti tai uudelle kierrokselle. Kyllä kuulkaa tuntui hyvältä kääntyä maalia kohti. Hyvä olo tosin katosi hyvin äkkiä, kun katsoin sitä pitkää suoraa ylämäkeä ja tiesin, että matkaa on vielä senkin jälkeen jäljellä.. Kävelin hetken, ja sitten näin maailman parhaan kannustustiimin mäen puolivälissä - Iive, Quantina ja Niina. Päätin, että en vain voi kävellä heidän ohitseen ja niin vain jaksoin juosta suoran loppuun asti, ja vielä seuraavankin suoran. Sitten olikin aivan kamala pieni nousu, jonka kävelin. Viimeiset 200 metriä sitten juoksinkin niin lujaa kuin ikinä jaksoin.

2.33,00. Huikea aika! Olin etukäteen ajatellut, että teoriassa olisi mahdollisuus kahteen ja puoleen tuntiin, mutta että koska minä juoksen täällä aakeella laakeella, Tampereen mäkinen maasto varmasti hidastaisi tahtia vähän enemmänkin. Mutta ei näköjään! Ensi kerralla sitten voisi yrittää juosta koko matkan. ;)

Juoksun jälkeen suuntasimme New Yorkiin syömään. Ihanaa ruokaa, ja ihanaa seuraa! Oli kiva nähdä taas muita bloggaajia, ja jutella hyvän ruoan parissa. Seuraavaa miittiä odotellessa. ;)

Ja ne seuraavat tavoitteet? Ehkä ne ansaitsevat oman postauksensa. ;)