Onnistuja

Blogimiitissä oli puhetta onnistumisista, ja myös siitä, kuinka vähän blogimaailmassa on onnistuneita painonpudottajia, ja elämäntapamuutoksen tekijöitä. Sen jälkeen olen useampaankin kertaan miettinyt, että koska minä laskisin itseni tuohon onnistujien joukkoon? Matkaa on vielä, hirmuisesti, mutta tuloksiakin on tullut. Vaaditaanko onnistumiseen tavoitepainoon pääsy? Tavoitepaino säilytettynä vuoden verran? BMI alle 25? Puolimaraton suoritettuna?

Ei vaadita. Ei mitään noista. Tiedän sen nyt. Tiedän sen siitä, kuinka istun tässä ja itken, koska olen niin täydellisesti onnistunut muuttamaan ajatusmaailmaani. Kuinka paljon olenkaan muuttunut, kuinka paljon olen saanut aikaan.

Jos vuosi sitten joku olisi ehdottanut, että lähtisin pyörällä kahvakuulajumppaan, olisin nauranut ja syönyt lisää suklaata. Ehkä vaihtanut kanavaa. Tänään kiinnitin kahvakuulan pyörän tarakalle, poljin jumppapaikalle, jumppasin tunnin kuulan kanssa ja pyöräilin takaisin kotiin. Ja mikä uskomattominta, minusta ei tunnu siltä, että olisin tehnyt jotain ihmeellistä ja maailmaa mullistavaa. Minun ajatusmaailmani on muuttunut niin, että pyöräileminen on aivan normaalia. Liikkuminen on aivan normaalia. Olen kauan ajatellut lauseita siitä, kuinka liikunnan saaminen osaksi elämää kestää, ja siihen menee aikaa. Minä olen saanut sen normaaliksi osaksi elämää.

Toki, matkaa on vielä. Kiloja pudotettavana. Kilometrejä juostavana, pyöräiltävänä. Mutta silti.

Minun elämäni on muuttunut.

Minä olen muuttunut.

Minä olen onnistunut.

Minä olen onnistuja.

Tämän fiiliksen kun muistaisin vielä huomennakin. Tai ylihuomenna. Viikon päästä. En mutristaisi huuliani vatsamakkaroiden edessä. Tai juostessani hitaammin kuin Haile Gebrselassie.

p.s. 1h35min pyöräilyä. 28,6km. Tunti kahvakuulaa.