Mä en tiedä kuinka osaisin itseäni ilmaista. Mä en aio lopettaa tätä mun projektiani nyt. Koska mä tiedän, että isä tykkäis, kun ei anneta periksi. Mutta mä nyt en kiinnitä niin paljoa huomiota siihen, että syönkö pullaa vai en, mussutanko suklaata suruuni vai miksi. Keskityn liikkumiseen. Siitä saa energiaa, siitä saa muuta ajateltavaa. Ja kun juoksee sateessa, kukaan ei huomaa, että itkee. Tuntuu, että sisällä istuessa en saa mitään tehtyä, istun vain koneella selaamassa päämäärättömästi blogeja/foorumeita, ymmärtämättä kuitenkaan mitään. Ja vaikka olo olisi voimaton, saan ulos liikkumaan lähdöstä energiaa. Sen jälkeen jaksaa taas. Kiitos vain miehelle, joka käski minun lähteä kuntonyrkkeilyyn, kun sähän tykkäsit siitä, sä sanoit, että se on kivaa, mee vaan. Sain tunnin verran olla ajattelematta. Tänään tein 20min juoksulenkin (kävelyineen yhteensä 35min) sateessa.
Ai niin. Aamulla painoin 99.4kg. Se on kai vähän enemmän kuin viikko sitten.
On ihanaa huomata yksi asia eli se, että yksi tapa tehdä surutyötä on esim. kirjoittaa tunteensa ulos, se helpottaa todella paljon. Ennen isäni poismenoa pääsi isoäitini taivaaseen ja se oli raskasta aikaa. Hän oli minulle enemmän kuin isoäiti, enemmänkin äiti. Silloin löysin kirjoittamisen ihan vahingossa. Kirjoitin omalle tietokoneelle kaiken mitä mielessäni liikkui, kaiken ihan sellaisilla sanoilla kuin ajatuksissa oli, kaikki ne kiukkuunkin kuuluvat sanat, jotka päähän tulivat, kun koin hänen minun hylänneen. Kun tuli hautajaiset, niin olo oli jo huomattavasti helpompi. Olin tietämättäni tehnyt suurimman työn surutyössä eli siitä shokkihetkestä selviytymisen. Surutyöhön toki menee kokonaisuutena pitkä aika, mutta tuo alku on kaikkein hankalin, kun tuntuu, että uskoa huomiseen ei oikein omin avuin meinaa löytyä. Voimia sinulle ja ihanaa, että miehesi ohjasi sinut kuntonyrkkeilyn pariin, saat jotain muuta ajateltavaa. Voimia tiellesi!
VastaaPoistaKirjoittaminen on kyllä hyvä tapa, ja minulle omaa. Jotenkin tuntuu, että jos puhuisin jollekulle, en saisi asioita sanottua, en uskaltaisi päästää niitä pään ulkopuolelle. Paperille ne saan, tekstiä ei ole pakko näyttää kenellekään..
VastaaPoistaKiitos sinulle :)
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaOn varmasti tarpeen, ettet surun keskellä stressaa syömisistä, vaan keskityt liikkumiseen. Liikkuessa ajatukset vaihtuvat. Fyysinen hyvä olo tuo helpotusta psyykkiseen pahaan oloon.
VastaaPoistaVoimia syksyysi ja surutyöhösi!