sunnuntai 8. tammikuuta 2012

Luontoa ja liikuntaa

Lenkillä, kävellessä tai juostessa on aikaa ajatella. Usein bloggausajatukseni syntyvätkin lenkillä. Viime aikoina olen ajatellut paljon läski- ja liikuntahistoriaani.

Minä olen aina ollut pyöreä lapsi. Siitä huolimatta, että liikuin paljon. Kiitos isän ja maalla asumisen, paikallaan ei paljon istuttu. Veljen kanssa juoksimme ympäri metsiä ja peltoja, kiipeilimme puissa ja rakensimme majoja. Olimme aina paikalla, kun jotain tapahtui. Oli kyse sitten lehmän mahan auki leikkaamisesta, rehunteosta tai hallin rakentamisesta. Isän perintönä tuli myös kiinnostus luontoon ja liikuntaan. Hän (ja äiti myös) opettivat tunnistamaan kasveja ja eläimiä, luonnon merkkejä vaihtuvista vuodenajoista ja säänmuutoksista. Isä myös kuljetti meitä niin hiihto- kuin yleisurheilukilpailuissakin. Pokaaleja ja palkintokippoja ja -kuppeja on vieläkin vinot pinot. Olimme myös siitä onnellisessa asemassa, että isä osti meille moottorikelkan ja latuhöylän, talvisin taisinkin hiihtää melkein joka päivä.

Kuitenkin. Olen aina tykännyt ruuasta, ja ruoka minusta. Painooni ei välttämättä aina edes kiinnitetty huomiota, olinhan pitkä ikäisekseni, ala-asteellakin yleensä aina pidempi kuin muut samanikäiset. Jossain vaiheessa aloin tiedostaa sen, että olen isompi kuin muut tytöt.  Peitin sen pukeutumalla löysiin vaatteisiin. Yläasteellakaan (saati lukiossa) en muista terveydenhoitajan sanoneen painostani mitään, ainoat kuittailevat kommentit tulivatkin luokkakavereilta. Ei minulle hirmuisen ilkeitä oltu, sen olen tajunnut myöhemmin. Suurin osa kommenteista oli huumorilla heitettyjä, mutta minun heikohko itsetuntoni kärsi niistä silti.

Yläasteaikoihin liikuntainnostuskin hiipui. Kisoissa kiertäminen loppui, kun olisi pitänyt oikeasti keskittyä treenaamiseen ja kilpailut alkoivat olla tosissaan käytyjä. Löysin myös internetin ihmeellisen maailman ja koneella istuminen alkoi kiinnostaa. En kuitenkaan koskaan ole kuulunut koululiikunnan inhoajiin. Meillä oli maailman mahtavin liikunnanopettaja, joka innosti ja inspiroi. Ryhmähenki oli muutenkin hyvä, eikä ketään hirmuisesti syrjitty. Oikeastaan olen inhonnut liikuntaa ainoastaan ammattikorkeakoulussa. ;)

Lukiossa aloin oikeasti tiedostaa olevani lihava, ja ennen ylioppilasjuhliani laihdutin -10kg. Ne kilot tulivat kuitenkin takaisin kun muutin pois kotoa. Opiskeluissa oli olevinaan niin paljon tekemistä, bileitä riitti ja roskaruuan täyttämiä krapula-aamuja samoin. Aina joskus käytiin lenkillä, yleensä kerran kuussa. Olenkin järkytyksellä todennut, että vajaan neljän vuoden aikana olen lihonut (enemmän tai vähemmän tasaiseen tahtiin) melkein 30kg.

Nyt olen siis taas "löytänyt" liikunnan osaksi elämääni, ja kyllä. Se on yhtä mukavaa kuin silloin aikaisemminkin. Nautin juoksemisesta, kahvakuulailusta ja uusien lajien löytämisestä ja kokeilemisesta. Nautin siitä, että saan asua maalla: juosta kuun valossa, lumen narskuessa kenkien alla, jänisten tai kettujen juostessa tien yli - ainoan tiellä liikkujan itseni ohessa ollessa naapurin traktori. Ehkä osittain kiitos isälle kuuluu myös siitä, että en kaipaa lenkille musiikkia, ainakaan jatkuvasti. Tänäänkin nautin hiljaisuuden kuuntelusta, ainoaa meteliä toivat luonnon äänet. Tuskinpa olisin käpytikkaakaan huomannut, jos musiikki olisi soinut korvissa. Nyt huomasin, ja se toi hymyn huulilleni.

5 kommenttia:

  1. Aivan ihana kirjoitus
    ja vielä upeampaa kun olet löytänyt liikunnan takaisin elämääsi!!!
    Liikkumisesta kun tulee niin ihana olokin.

    VastaaPoista
  2. Kiitos :) Oikein itseäkin harmittaa nuo vuodet, joiden ajaksi liikunta hukkui elämästä. Mutta eipä niitä enää takaisin saa, joten parempi nauttia liikunnan ilosta nyt :)

    VastaaPoista
  3. "Parempi myöhään kuin ei milloinkaan"... tosin sinähän olet vielä nuori, joten löysit ajoissa liikkumisen ilon :) Hienoa!

    Äsken juuri Norsuemolle ihmettelin sitä, miten hienoa ja uskomatonta se on, että niin moni meistä on saanut liikuntakärpäsen pureman ja koukuttunut säännölliseen liikkumiseen! :)

    Ihania juoksulenkkejä luonnon ääniä kuunnellen ja niistä voimaa saaden!

    VastaaPoista
  4. Toivottavasti ilo jatkuu koko loppuelämän, meillä molemmilla. Kyllä liikunnasta vaan saa iloa ja hyvää mieltä, jaksaa sitten ihan eri tavalla rutistaa muita asioita.

    VastaaPoista
  5. Mä kävin perjantaina tosi hyvällä fiiliksellä salilla. Oikein odotin innoissani treeniä! Ja nyt odotan tiistain treeniä! Ei olisi vielä pari vuotta sitten näin ollut, onneksi nyt on :)

    Muutenkin tekstisi kolahti, iskä on aina "patistanut" ulos ja liikkumaan. Aina ei olisi napannut, mutta sen jälkeen oli sitten mukava palata takaisin sisälle posket punaisina juomaan mehua tai kaakaota :) Peruskoulun ja lukion ajan liikunta tosin pysyi niissä aineissa, mistä en tykännyt. Onneksi hierojakoulussa se muuttui, kiitos ihanan opettajan ja hyvän ryhmän :)

    VastaaPoista